Pikkasenko vielä vaiheessa....
Eilen oli viimeinen kerta entisöinti/puutyökurssista tältä keväältä.
Saatiin senkkiin onneksi uudet sivuseinät ja kansi. Tästä "rojektista" kirjoittelin jo aiemminkin.
Oli senkki pikkaisen kokenut kovia, mutta nyt jo alkaa näyttää kivalta. Listoja pikkaisen puuttuu, ja sitten pääsenkin maalaamaan :)
Odotellaan vaan että maalausinnostus iskee...

Tämän saippuapussukan tein myyntiin huutonettiin. Saapi nähdä meneekö kaupaksi :)
Kaikenlaisia väkerrys ideoita putkahtelee holtittomasti mieleen, ja suurin osa niistä jää toteuttamatta.. Taidan olla pikkaisen laiska. Nytkin aivokapasiteetti tuottaa lisää uutta. Pitäisi vain saada olohuoneenpöytä raivattua miljoonista hakemuksista, jota saisi ompelukoneelle tilaa ;)

Sinä katselet minua hiljaa,
on hymysi voittamaton.
Vain vapaana kultaista siltaa,
kanssa enkelin kulkea voi.

Itse tehty kortti tältä keväältä.

Kesää odotellessa... on aika tuoda ripaus tulevaa sisälle.
Romantiikaa makuuhuoneeseen. Prinsessa ruususen tyyliin sopiva kattoristikko.
Käsityönä valmistettu, tottakai. Kaikki pitää yrittää väsätä itse :)
Ideaa olisi nikkaroida isompi versio, petsata tummaksi, ja ripustaa olohuoneen ruokailupöydän päälle. Muutenkin mielessä pyörii olohuoneen "uudistaminen". Saa nähdä edistyykö idea ;)

Tildakokeilu viime syksyltä..

.......Palatkaamme ajassa taaksepäin....
Aikaan jolloin työnteko oli osa elämää. Aikaan jolloin välitettiin naapurista. Aikaan jolloin osattiin elää...
...Aikaan jolloin karja kulki metsäpolkujapitkin metsälaitumille, jolloin ei vielä oltu kuultu sähköpaimenista, kännyköistä, netistä eikä kiireestä. Aikaan jolloin ihmisillä oli aikaa toisilleen. Tähän aikaan haluaisin kurkistaa, ja ehkäpä siellä viihtyisin. Olen monesti miettinyt kuinka väärään aikaan olenkaan syntynyt. Nykyinen tehotuotanto ajaa ihmiset tuhon partaalle. Enää ei ole aikaa välittää naapurista. Ei ole aikaa edes omalle perheelle. On kiire...kiire...kiire... On kiire töissä, pitää ehtiä niin paljon, ansaita niin paljon. Moni ei huomaa oman kiireensä lomaan katoavia lapsiaan, ennenkuin lapset viimein saavat vanhempansa heräämään. Onko silloin liian myöhäistä?
...Tahtoisin kulkea vanhoja lehmipolkuja, paimentaa muutaman kantturan vihreälle niitylle. Istahtaa ojanpientareelle kuuntelemaan lintujen laulua.
Miksi..miksi me hukkasimme arvokkaan aikamme koneellistuneen sydämettömän nykyisyytemme alle?

Tähän sydämeen olen sitonut palan kadotettua mennyttä aikaamme. Koristakoon ja muistuttakoon se seuraavaa omistajaansa katoavaisesta elämästämme...

...Haaveissani...
Kurkistus kesään talven keskellä.
On helmikuu ja pakkaset kireimmillään. Mieleen muistuu lämpimiä ajatuksia kesästä. Voin melkein tuntea auringon lämmön ihollani. Ruohon tuoksun, hiekan varpaissani. Lasten naurun hiekkalaatikolla, keinussa..
Kaiken kauniin pihamaalla, tuoksuvat kukkaset, leikkivät kissat ja koirat.
Sitä kaikkea kaipaan, ja tunnen iloa että kuljemme jälleen kohti kevättä.
Niin monia suunnitelmia kesäksi. Suomen kesä vain on niin lyhyt, ettei niistä kuitenkaan ehdi toteuttaa puoliakaan kun jo huomaa syksyn viileyden hiipiän..
Vielä pihan peittää paksu lumivaippa, mutta päivällä, kun aurinko paistaa, katolta jo lumi hiljalleen saa vetisen muodon.
Ja linnut.. ensimäiset kevään merkit kuuluvat jo puiden oksilta. Vielä kuukausi, niin luonnon täyttää uuden kevään syntymisen riemu.
Aurinko viipyy päivä päivältä taivaankannella pidempään.
Mitä olisikaan elämä ilman auringon paistetta?